Heipä hei!
Lätkäkausi Uudessa-Seelannissa tuli päätökseen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Loppusijoituksemme sarjassa oli toiseksi viimeinen, mutta pienessä sarjassa se tarkoittaa, että olimme neljän parhaan joukossa. Posin kautta!
Viimeisenä peliviikonloppuna kohtasimme sarjakakkosen, Aucklandin Botany Swarmin. Olimme jälleen menettäneet pelaajia edellisviikonlopusta ja oma kenttäpelaajadebyyttini oli lähempänä kuin koskaan. Lähellä oli myös sarjan vanhimman pelaajan tittelin siirtyminen uuteen osoitteeseen, kun valmentajamme harkitsi vakavasti pelaavansa viimeisissä peleissä. Joukkueen keski-ikä saatiin kuitenkin pidettyä alle kahdenkymmenen, kun saimme rookiejunnuja peleille.
Pojat ottivat paikkansa kokoonpanossa ja pelasivat rohkeampaa peliä kuin useat paikkansa jo vakiinnuttaneet konkarit. Ensimmäisessä matsissa olimmekin vielä puolenvälin tienoille 2-1 johdossa, mutta kokeneempi vierasjoukkue onnistui useiden paikkojen ja läpiajojen jälkeen tökkimään kiekkoa pussiin ja osui myös tyhjään maaliin. Peli päättyi lopulta 2-5.
Lauantain peliin lähdimme kuin se olisi viimeinen pelimme, niinkuin se tietysti tavallaan olikin. Swarm teki peliliikkeen ja antoi ykkösmolari Rick Parrylle huilivuoron ja asetti kakkospussarin häkin suulle. Se kannatti, sillä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa johdimme peliä ensimmäisen erän jälkeen kahdella maalilla, numeroin 3-1. Yksi maaleista oli erityismaininnan arvoinen. Uransa ensimmäisen NZIHL-maalin iski (Miskan loisteliaasta syöttöpassista) eräs joukkueemme pelaaja, jonka on todettu olevan lievästi autisti. Maali selvästi merkitsi hänelle ja koko joukkueelle paljon ja riemu oli sen mukainen! Nämä numerot pysyivät taululla kolmanteen erään asti, kunnes löimme pelin 4-1:en. Swarm ei kuitenkaan luovuttanut, vaan osoitti hyvää tsemppitaistelua ja sai vielä viimeisten minuuttien aikana kavennettua pelin maalin päähän. Sitä pidemmälle emme heitä kuitenkaan päästäneet ja voitimme lopulta numeroin 5-4. Voitto jätti kaudesta huomattavasti paremman fiiliksen koko joukkueelle ja pelin jälkeen juhlatunnelma oli katossa.
Juhlien jälkeisenä päivänä kävimme tutustumassa Dunedinin nähtävyyksiin. Kyä nää ny o pakko nähä - luokan kohteisiin kuuluivat Uuden-Seelannin ainoa linna, Larnach Castle, joka tosin oli enemmänkin kartano kuin linna. Emme jaksaneet maksaa itseämme kipeäksi, jotta pääsisimme linnaan sisälle. Tyydyimmekin siis nautiskelemaan tästä arkkitehtuurillisesta ihmeestä puutarhasta käsin. Totesimme sen olevan varmasti kiva paikka kesällä. Seuraavaksi suuntasimme kaupungin suureen julkiseen puutarhaan, Botanic Gardensiin. Totesimme sen olevan varmasti kiva paikka kesällä. Kävimme myös maailman jyrkimmäksi kaduksi itseään tituleeraavalla Baldwin Streetillä, joka tosin menetti tittelinsä walesilaiselle kadunpätkälle. Tästähän paikallisväki ei ollut mielissään ja 1.8. olikin tarkoitus järjestää tapahtuma, jonka tarkoituksena oli jyrkentää katua kaatamalla siihen lisää sementtiä. Tapahtuma osottautui ilmeisesti torsoksi. Hemmetti! Kadulta matka jatkui Mt. Cargill - vuoren huipulle, jonne pääsi kivasti autolla. Miskan käytössä oleva auto, lempinimeltään Shit Bucket, poltti ilmeisesti falafelit pohjaan matkalla, sillä huipulla konepellin alta tuli ujosti savua ja käryä. Pääsimme kuitenkin vielä kotiin asti uljaalla metalliponilla ja huhujen mukaan se on nähty kaupungin kaduilla tämän jälkeenkin.
Seuraava viikko oli viimeinen työviikkoni. Juhlistin töiden päättymistä vuokraamalla auton ja laskettelukamat viikoksi ja lähdin ilman sen kummempaa määränpäätä ajelemaan. Pysähdyin ensiksi Ohaun laskettelukeskukseen, jossa vietinkin kaksi päivää lasketellen. Keskus oli siitä erikoinen, että varsinaisia hoidettuja rinteitä oli ehkä kaksi, mutta näiden ulkopuolella olevat hoitamattomat offarit oli merkitty mustiksi rinteiksi. Hissejäkin oli vain yksi. Yläasemalta lähti omin voimin suoritettava nousu vuoren huipulle. Noin 15 minuutin soijaisen kiipeämisen jälkeinen euforia, huipun maisemat sekä puuteri tekivät kiipeämisestä ehdottomasti vaivan arvoista.
Ohausta matka jatkuu Tekapoon. Tätä kirjoittaessa olen parkissa leirintäalueella, joka ei näin talvella ole kovinkaan täynnä. Säästeliäänä poikana päätin, että yritän nukkua autossa mahdollisimman monta yötä. Toistaiseksi pikkuinen Toyota on osoittautunut oikein toimivaksi yösijaksi, josta kelpaa ihastella tähtitaivasta. Liian kylmäkään ei ole ollut, vaikka yölämpötila onkin ollut pakkasen puolella. Vaatetta päälle ja peitto korviin!
Lisää reissusta Instagramin puolella, @htiki.
#30
Lätkäkausi Uudessa-Seelannissa tuli päätökseen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Loppusijoituksemme sarjassa oli toiseksi viimeinen, mutta pienessä sarjassa se tarkoittaa, että olimme neljän parhaan joukossa. Posin kautta!
 |
| Guys are good guys! Kuva: Michael Trillo @michaeltrillonz |
Viimeisenä peliviikonloppuna kohtasimme sarjakakkosen, Aucklandin Botany Swarmin. Olimme jälleen menettäneet pelaajia edellisviikonlopusta ja oma kenttäpelaajadebyyttini oli lähempänä kuin koskaan. Lähellä oli myös sarjan vanhimman pelaajan tittelin siirtyminen uuteen osoitteeseen, kun valmentajamme harkitsi vakavasti pelaavansa viimeisissä peleissä. Joukkueen keski-ikä saatiin kuitenkin pidettyä alle kahdenkymmenen, kun saimme rookiejunnuja peleille.
Pojat ottivat paikkansa kokoonpanossa ja pelasivat rohkeampaa peliä kuin useat paikkansa jo vakiinnuttaneet konkarit. Ensimmäisessä matsissa olimmekin vielä puolenvälin tienoille 2-1 johdossa, mutta kokeneempi vierasjoukkue onnistui useiden paikkojen ja läpiajojen jälkeen tökkimään kiekkoa pussiin ja osui myös tyhjään maaliin. Peli päättyi lopulta 2-5.
 |
| Tarkkana kuin porkkana. Kuva: Michael Trillo @michaeltrillonz |
Lauantain peliin lähdimme kuin se olisi viimeinen pelimme, niinkuin se tietysti tavallaan olikin. Swarm teki peliliikkeen ja antoi ykkösmolari Rick Parrylle huilivuoron ja asetti kakkospussarin häkin suulle. Se kannatti, sillä pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa johdimme peliä ensimmäisen erän jälkeen kahdella maalilla, numeroin 3-1. Yksi maaleista oli erityismaininnan arvoinen. Uransa ensimmäisen NZIHL-maalin iski (Miskan loisteliaasta syöttöpassista) eräs joukkueemme pelaaja, jonka on todettu olevan lievästi autisti. Maali selvästi merkitsi hänelle ja koko joukkueelle paljon ja riemu oli sen mukainen! Nämä numerot pysyivät taululla kolmanteen erään asti, kunnes löimme pelin 4-1:en. Swarm ei kuitenkaan luovuttanut, vaan osoitti hyvää tsemppitaistelua ja sai vielä viimeisten minuuttien aikana kavennettua pelin maalin päähän. Sitä pidemmälle emme heitä kuitenkaan päästäneet ja voitimme lopulta numeroin 5-4. Voitto jätti kaudesta huomattavasti paremman fiiliksen koko joukkueelle ja pelin jälkeen juhlatunnelma oli katossa.
 |
| Baldwin Street, nykyään maailman 2. jyrkin katu. |
Juhlien jälkeisenä päivänä kävimme tutustumassa Dunedinin nähtävyyksiin. Kyä nää ny o pakko nähä - luokan kohteisiin kuuluivat Uuden-Seelannin ainoa linna, Larnach Castle, joka tosin oli enemmänkin kartano kuin linna. Emme jaksaneet maksaa itseämme kipeäksi, jotta pääsisimme linnaan sisälle. Tyydyimmekin siis nautiskelemaan tästä arkkitehtuurillisesta ihmeestä puutarhasta käsin. Totesimme sen olevan varmasti kiva paikka kesällä. Seuraavaksi suuntasimme kaupungin suureen julkiseen puutarhaan, Botanic Gardensiin. Totesimme sen olevan varmasti kiva paikka kesällä. Kävimme myös maailman jyrkimmäksi kaduksi itseään tituleeraavalla Baldwin Streetillä, joka tosin menetti tittelinsä walesilaiselle kadunpätkälle. Tästähän paikallisväki ei ollut mielissään ja 1.8. olikin tarkoitus järjestää tapahtuma, jonka tarkoituksena oli jyrkentää katua kaatamalla siihen lisää sementtiä. Tapahtuma osottautui ilmeisesti torsoksi. Hemmetti! Kadulta matka jatkui Mt. Cargill - vuoren huipulle, jonne pääsi kivasti autolla. Miskan käytössä oleva auto, lempinimeltään Shit Bucket, poltti ilmeisesti falafelit pohjaan matkalla, sillä huipulla konepellin alta tuli ujosti savua ja käryä. Pääsimme kuitenkin vielä kotiin asti uljaalla metalliponilla ja huhujen mukaan se on nähty kaupungin kaduilla tämän jälkeenkin.
 |
| Ohau |
Seuraava viikko oli viimeinen työviikkoni. Juhlistin töiden päättymistä vuokraamalla auton ja laskettelukamat viikoksi ja lähdin ilman sen kummempaa määränpäätä ajelemaan. Pysähdyin ensiksi Ohaun laskettelukeskukseen, jossa vietinkin kaksi päivää lasketellen. Keskus oli siitä erikoinen, että varsinaisia hoidettuja rinteitä oli ehkä kaksi, mutta näiden ulkopuolella olevat hoitamattomat offarit oli merkitty mustiksi rinteiksi. Hissejäkin oli vain yksi. Yläasemalta lähti omin voimin suoritettava nousu vuoren huipulle. Noin 15 minuutin soijaisen kiipeämisen jälkeinen euforia, huipun maisemat sekä puuteri tekivät kiipeämisestä ehdottomasti vaivan arvoista.
 |
| Ihan huippua! |
Ohausta matka jatkuu Tekapoon. Tätä kirjoittaessa olen parkissa leirintäalueella, joka ei näin talvella ole kovinkaan täynnä. Säästeliäänä poikana päätin, että yritän nukkua autossa mahdollisimman monta yötä. Toistaiseksi pikkuinen Toyota on osoittautunut oikein toimivaksi yösijaksi, josta kelpaa ihastella tähtitaivasta. Liian kylmäkään ei ole ollut, vaikka yölämpötila onkin ollut pakkasen puolella. Vaatetta päälle ja peitto korviin!
 |
| Ohau-järvi. |
Lisää reissusta Instagramin puolella, @htiki.
#30
Kommentit
Lähetä kommentti